Sotilasvalta ja chileläisten muistot

Tänään käytiin haastattelukurssin kanssa Museo de la memoria y los derechos humanos eli muistomuseo ja ihmisoikeusmuseo. Meillä oli opastettu kierros, joka venyi kahden tunnin mittaiseksi ja aamuaikaisella oli vähän vaikeuksia keskittyä niin kauan niin rankkaan asiaan.

Museo alkoi muistutuksella siitä, miten paljon ihmisoikeuksia rikotaan. Museo oli kerännyt jotain kolmekymmentä eri maan ihmisoikeusrikkomustarinaa ja kuvia kyseisistä maista ja kohtaloista. Seuraavan oli kuvia ja tarinoita muistomerkeistä Santiagossa ja Chilessä. Yksi tarina jäi mun mieleen. Londres 38. Se oli Santiagon yksi tunnetuimmista kidutuspaikoista ja kun kaikki tämä oli ohi talo pyyhittiin pois kartalta. Numero 38 poistettiin ja esitettiin ettei sitä oikeastaan koskaan ollutkaan. Ainakin näin opas kertoi mutta nyt kotona pienen googlettelun jälkeen löysin, että nykyään Londres 38 on muistokeskus kidutetuille.. No jaa kuitenkin opas kertoi niin koskettavasti talosta, joka poistettiin etteivät ihmiset muistaisi mitä on tapahtunut.

Museo oli todella suuri ja tuntui, että kerta ei todellakaan riitä jos haluaa hiukankaan enemmän miettiä. Onneksi museo on ilmainen.

Seuraavaksi saavuttiin tämän päivän muistosaliin eli syyskuun 11 päivä, jolloin Pinochet ja sotilasvaltio juoksivat sosialistisen Chilen yli. Huoneessa oli videoita ja uutisilehtisiä siltä päivältä. Muutama video oli vain yleiskuvaa koko päivästä, mitä missäkin tapahtui mutta osassa videoista paikan päällä olleet ihmiset kertoivat mitä tapahtui ja miltä se tuntui.

Yksi saleista oli omistettu uhreille. Heidän kuviaan oli seinällä 200 pienissä kehyksissä ja keskelle huonetta pystyi istumaan katsomaan kuvia. Se oli aika hurjaa ja toivon, että ainakin osa chileläisistä olisi istunut siinä tuolilla ja ajatellut mitä tapahtui silloin muutama vuosikymmen sitten. 

Museossa seurattiin sotilasvaltion kasvua ja kritiikkiä, huonoja puolia ja vastaan taisteluja. Yksi huoneista käsitteli tietenkin kidutuksia ja katoamisia Chilessä. Seinällä oli videoita, joissa ihmiset jotka olivat olleet kidutettuina kertoivat mitä tapahtui, miten ja missä ja miltä tuntui. He todistivat, että kidutuksia oikeasti tapahtui. Se oli aika hurja huone.

Toinen mieleen painunut huone oli lapsille omistettu huone. Miten lapset käsittelivät tätä kaikkea? Miten he näkivät tämän? Seinillä oli piirustuksia, joissa oli kuolleita ihmisiä ja tekstejä "minä pelkään kuolemaa" ja poliisiautoja ja itkeviä ihmisiä. Yksi paperi, joka oli todella koskettava oli lapsen tiedot koulua varten. Äidin työksi hän oli kirjoittanut kotiäiti ja isän kohdalle tikkukirjaimin: kadonnut.

Lopulta tultiin diktatuurin loppuun ja siihen miten se loppui. Viimeinen sali oli nimeltään "nunca mas" eli ei koskaan enään. Salissa soi rauhallinen musiikki ja pyöri hidas video kaikesta mitä olimme nähneet. Opas kertoi, että he koittavat muistuttaa, että jokainen meistä voi tehdä muutoksen parempaan.

La Moneda - valtiorakennus

Mun mielestä museo oli todella koskettava ja aika rajukin, koska tästä on vasta niin vähän aikaa! Mutta moni luokkakaverini ei ollut moksiksikaan, he niksauttivat niskojaan ja totesivat, että aika vasemmistolainen. Olihan se aika draamahakuinen, mutta kun se on osa historiaa! Mulla on hirveästi ongelmia ymmärtää miten nuoret täälä suhtautuu tähän aikaan ja miltä se tuntuu, koska moni tuntuu olevan niin välinpitämätön tämän suhteen. He ovat kuulemma kuullet jo liikaa ja sitä muistellaan liikaa. En asiasta tiedä niin paljon, että alkaisin nostaa sormeani suuntaan jos toiseen. Haluaisin vain ymmärtää.