Suuntana Santiago ja mahdoton vuorten ylitys

Tultiin Mendozasta Santiagoon tietty päivällä koska raja on suljettu yöllä. Raja on taas jossain todella korkealla 4000 metrin kylmissä ilmoissa, vähäisellä hapella. Olin ollut kolme päivää kipeänä enkä ollut syönyt juuri mitään. Tämä alkaa jo lupaavasti eikö totta. Puolet matkan alusta makasin mukavasti linja-auton tuolilla ja katselin maisemia, jotka olivat henkeä salpaavat. Sanoin Marinelle, että olen täysin varma, että Leijonakuningas asuu täälä. 

Kun alettiin lähestyä Argentiinan ja Chilen rajaa mun päätä alko ihmeellisesti särkeä. Silmien yläpuolelle ja otsaan alkoi muodostua painetta ja sitten en enää pystynytkään miettimään miltä se oikein tuntui koska se tuntui siltä, että mun kallo rusentuu paineen alla. En oikein saanut enää silmiä tarkennettua mihinkään ja sanoin Marinelle, että nyt muuten sattuu. Hetken istuin pää käsien välissä kunnes Marine sanoi ettei nyt näytä ihan siltä, että selviäisin omin avuin ja huikkasi bussikuskille, että hei mun kaverilla on todella huono olo.

Bussikuski otti mut eteen istumaan sen kanssa ja kysyi oonko syönyt tänään. Muutuin avuttomaksi viisivuotiaaksi ja sanoin etten nyt kyllä oo syöny muuta kun jugurtin ja sitten kuski haki mulle Coca-Colaa ja käski hengittelemään hitaasti ja syvään.

Nämä hätätoimenpiteet eivät auttaneet vaan yhä edelleen kärsin suuresti ihmeellisestä paineesta ja sitten alkoi pyörryttää.  Käveltiin Marinen ja bussikuskin kanssa käsikynkkää rajavartioston lääkärille ja sain teetä, jossa oli hirmu paljon sokeria. Taas istuin ja hengittelin. Ei auttanut. Kaikki koko ajan kyseli, että helpottaako ja tuntui tosi epäreilulta sanoa ettei kun he niin yrittivät auttaa.

Istuttiin rajavartioston tiloissa ja mä hengittelin silmät kiinni. Marine oli huolissaan. Lopulta mentiin ulos istumaan koska raikas ilma tuntui tosi hyvältä hengittää ja se oli vähän sellasta suomalaista pakkassäätä koska kerranki ei ollut saasteita ja oli pakkasta ja raikasta. Kun istuin ulkona kivellä, sain bussikuskilta vilttejä ja pipon ja hanskat. Istuin niiden kanssa siinä ja hengittelin. Sitten bussista hyppäsi jenkkityttö, joka tuli kysymään Marinelta mikä mun on ja onko se korkeudesta johtuvaa. Marine jotain jutteli, olin tässä kohtaa jossain muissa maailmoissa koska en kuullut mitä ne puhui. Hetken kuluttua tyttö tuli takaisin korkeuslääkkeiden kanssa, joita hänelle oli jäänyt Bolivian reissultaan ja söin ne ja noin kymmenen minuutin jälkeen paine laski ja mun olo helpottui. Pyörrytys jäi pienenä leijumaan ilmaan joten en nyt mitään kärrynpyöriä heitellyt mutta pystyin kuitenkin puhumaan ja muutama juttu sai nauramaankin.

Vinkki! Seuraavaksi kun menet korkeuksiin, osta korkeuslääkkeitä!